Englantilainen vahvistus ja ruokakupin täyttäjä esittäytyy

Eli tämän nimimerkin takaa löytyy hieman päälle parikymppinen tyttö ja englanninbulldoggi Aatu.


Aatu on n. 3-vuotias kodinvaihtaja bulli, josta en kyllä luopuisi mistään hinnasta. Kuinka näin upealla koiralla voi olla jo kaksi aiempaa kotia?




Aatukaan ei ymmärrä.





Aatun kanssa on käyty "muutama" keskustelu mm. siitä saako sänkyyn tulla, tai pöydältä varastaa. Entinen omistaja kun oli sitä mieltä että eihän se mikään kultainennoutaja olekkaan.. ikään kuin se olisi jokin syy olla kouluttamatta.

Nyt kun saman katon alla ollaan vietetty yli vuosi, alkaa myös yhteiset pelisäännöt olla selvät. Onneksi




Toivottavasti tällainen englantilainen vahvistus kelpaa tälle foorumille? Olen pitkään etsinyt mielenkiintoista foorumia johon kirjoitella, ja nyt tuntuisi löytyneen

Kelpaa ehdottomasti

Olin aiemmin varma että enkkubulli joskus tulee meille, mutta olen ollut sen verran huolissaan terveydentilasta etten enää tiedä. Onko teillä ollut mitn ongelmia terveyden kanssa?

Ja tervetuloa joukkoon!

Aatulla on furunkuloosia tassuissa silloin tällöin, ja kirsikat on kuulemma (!) leikattu ennen kun poika minulle tuli. Lisäksi toinen korva tulehtuu herkästi, ja johtuu luultavasti liian ahtaasta korvakäytävästä.

Mutta tämän koiran kanssa on käynyt tuuri, koska hengitys tuntuu toimivan huomattavan paljon paremmin kuin muutamalla samanrotuisella ystävällään. Toki poika ei jaksa pysyä tunteja mukana puikkonokkaisten ystäviensä kanssa, ja kuulostaa silloin tällöin pahalta kun innostuu esim. jumppapallosta. Turha sitä kieltää. Mutta verrattuna näihin muihin tapaamiimme bulleihin Aatun kuorsaus ja rohina on hyvin vähäistä.



Ja kiitoskiitos

Meillä on nyt hurjan hiljaista, ja sohvalla liikaa tilaa. Kukaan ei lämmitä minun polvitaipeita. Itkettää, on hurja ikävä. Aatu sai tiistaina 3.7 nukkua pitkään, aamupalaksi kanansiipiä ja kuorma-autoon pariksi tunniksi. Ostettiin ja syötiin jäätelöt, Aatulle maistui vanilja. Kerkesimme vielä hetki pelailla palloa kotona kunnes oli aika pakkautua autoon. Aatu olisi halunnut jäädä parvekkeelle ottamaan aurinkoa..

Eläinlääkärin pihalle kun päästiin, poika innostui tapansa mukaan. Lääkäri on paras. Meidän ohjattiin takahuoneeseen.. tai no joku varasto se lähinnä oli. Sellainen pieni sivuhuone johon kuului kaikki äänet hyvin. Yksi seinä oli täynnä lokeroita joissa oli ilm. ruiskuja, neuloja ja muita tarvikkeita. Sinne oli tuotu sellainen matkalaveri, taittuva. ja kaksi tuolia meitä varten. Huoneen perällä oli kasa roinaa. Lamppuja, rikkinäisiä kuljetushäkkejä.. Pääsenköhän tästä muistosta ikinä yli..

Lääkärillä ja hoitajalla oli kiire joten he nopeasti antoivat rauhoituksen ja pyysivät odottamaan. Odotimme 10minuuttia ja Aatu pikkuhiljaa rauhoittui ja vaipui uneen. Hoitaja kävi ovenraosta hakemassa allekirjoituksen johonkin. Sain tuhkaussopimuksen käteeni.
Hetken päästä lääkäri palasi ja pyysi meitä nostamaan pojan lattialta pöydälle. Sanoi että istukaa hetki odottamaan ja alkoi ajelemaan karvoja toisesta etutassusta. Hetken päästä sanoi että "ei tästä mitään tule" ja ajeli toisestakin jalasta karvat. Hoitaja kurkkasi huoneeseen "Tsau, mitäs täällä? tarviitko apua?". Lääkäri sanoi että ei löydä suonta joten on laitettava kieleen. Lääkäri käänsi Aatun kyljelleen ja Aatu korahteli kun lääkäri nyki kieltä ulos suusta. Hoitaja laittoi aineet valmiiksi. Vielä viisi minuutti he pyörittelivät ja tökkivät minun rakasta.

Kuulin kun Aatu lopetti hengittämisen. Lääkäri kuunteli stetarilla ja totesi että "hiljaista on" ja lähti huoneesta. Hoitaja kysyi haluammeko jäädä hetkeksi. Jäätiin. Haistelin Aatun tassuja jotka tuoksuivat toffeelta. Annoin suukkoja kuonoon ja sanoin että rakastan ja olen niin ylpeä minun hienosta pojasta. Mies itki ja otti Aatulta valjaat pois. Antoi ne minulle, kuten myös auton avaimet. Tuntui pahalta jättää Aatu sinne pöydälle, yksin. Otin valjaat ja kävelin klinikan läpi autoon, mies meni maksamaan. Tämä ikävä on nyt aivan helvetillinen. Vaikka tiedän että tämä oli paras päätös.


Kun Aatu muutti minun luo, lupasin että kiertoon se ei lähde ja olen sen luona loppuun asti. Ei kenenkään kuuluisi kuolla yksin. Ja tuo koira oli ja on minulle rakkaampi kuin suurin osa ihmisistä. Ja tympii että ei saatu mahdollisuutta rauhallisiin jäähyväisiin. Tuo tilanne itsessään jo oli niin kamala.. siihen lisättiin lääkärin ja hoitajien kiire ja se että meidät työnnettiin varastoon josta hoitaja haki kahdesti välineitä silläaikaa kun me odotimme että meidän rakas nukkuu pois. Ei riitä sanat siihen miltä tällä hetkellä tuntuu.

Kyllä minä periaatteessa ymmärrän että siellä Aatu oli vaan koira muiden joukossa, mutta se oli minun rakas. Siksi se tuntuu niin paskalta. Ja pelottaa että miten ne kohtelee Aatun ruumista kun me ei enää olla näkemässä, kun se kohtelu oli tuollaista..



Ja ennenkuin joku kysyy miksi, niin kerron että Aatua vaivasi krooniset korvatulehdukset ja furunkuloosi. Minä tein kaikkeni että pojan olisi parempi olla, putsasin korvia, hoidin ja pesin tassuja, vaihdoin ruokavalion. Mistään ei ollut pitkään apua koska vaivat olivat kroonistuneet, ehkä osittain sen vuoksi että poika oli saanut lääkkeitä vaivoihinsa pennusta asti, eikä huomiota ollu kiinnitetty tarpeeksi ajoissa esim. ruokavalion tärkeyteen. Minä en halunnut enää syöttää rakkaalle lääkkeitä, jotka toivat mukanaan pahan olon ja apua niistä ei pitkään ollut. Korkeintaan kaksi viikkoa meni niin että mitään oireita ei ollut.


Pahoittelut hajanaisesta tekstistä, minäkin taidan olla nyt todella hajanainen. Aatun poismenosta on jo monta viikkoa, suru ei silti ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin. Se voimistuu joka päivä. Meinasin laittaa tämän omaksi aiheekseen, mutta en keksinyt otsikkoa. Menee tämä tässäkin.